Yleisesti ottaen oppiminen tapahtuu yhden ihmisen pään sisällä. Ja siellä ne oppimisen hedelmät pysyvät visusti omassa käytössä, edellyttäen tietenkin, että ihminen haluaa niitä käyttää. Mutta entäpä, kun oppiminen tapahtuukin yhteisön sisällä? Mitä siinä silloin käy?

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kun tämä edellä mainitsemani yksi ihminen kuuluu toisista koostuvaan yhteisöön, hän omaksuu tältä joukolta sanoja ja tapoja, jotka ovat yhteisön hengissä pysymisen edellytyksiä. Ja huomaa! Tämä yksi ihminen haluaa todellakin omaksua nämä jutut. Hän haluaa kuulua tähän joukkoon ja kantaa kortensa kekoon, jotta hänen porukkansa pärjää. Kaiken huipuksi tämä yksi ihminen auttaa toista niillä tiedoilla, jotka hän on toista paremmin oppinut. Ei haittaa, vaikka hän samalla kantaa toisenkin korren. Pääasia on, että tiimillä pyyhkii hyvin.

Tämähän kuulostaa helpolta. Lisätään siis vettä myllyyn. Keksitään, että kaiken kukkuraksi tämä yhteisö haluaa näyttää koko maailmalle, kuinka he kantavat kortensa kekoon. Voi tätä jakamisen riemua! Tämän jakamisen perimmäinen ajatus on varmasti oman kortensa näyttäminen, mutta kappas vaan: se innosti katsojansakin etsimään yhteisöään, jossa voisi kannella korsia. Ikävä kyllä katsojan innokas yhteisön etsiminen päätyy umpikujaan. Hän kiertää ja kiertää, mutta ei löydä korren kanto-yhdistystä. Sääli, että innokas katsoja on niin tohkeissaan, ettei huomaa kysyä kierroksillaan neuvoa.  

Ja koska jokaisella tarinalla on opetuksensa, päätän tämän tarinan tähän.

Se siitä ja loput kirjeessä.